Technology

Tätä yliopisto ei opeta ohjelmoinnista

June 23, 2015

Read time 3 min

Vielä yliopistossa opiskellessani minulla – kuten myös monilla opiskelukavereillani – oli väärä käsitys siitä, millaista on koodata työkseen.

Me, jotka olimme päässeet Suomen tekniikan huippuyliopistoon, luimme kursseja johtamisesta ja bisneksestä ja suhtauduimme hieman ylenkatsoen töihin, jotka vaikuttivat liian konkreettisilta.

Tavoiteltava työ merkitsi monelle samaa kuin alaiset, raha ja suurten linjojen vetäminen – mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Koodaria pidettiin jonkinlaisena hammasrattaana jättikoneistossa, joka orjallisesti tekee sen, mitä kokonaisuudesta ymmärtävät ihmiset käskevät.

Yliopisto-opiskelijan ongelma varsinkin opintojen alkuvaiheessa on se, että todellinen ymmärrys arjesta erilaisissa työtehtävissä on hatara. Esimerkiksi harva arvasi, että koodarin ammatin paras puoli voi olla se, että aamulla on kiva mennä töihin.

Tutkijat puhuvat sisäisestä motivaatiosta. Se ei synny rahalla, vaan sillä, että työ itsessään tuntuu mielekkäältä.

Itse ymmärsin sisäisen motivaation merkityksen vasta tehtyäni palkkatöitä itseohjautuvassa tiimissä, eli tiimissä, jossa ei ole esimiestä tai hierarkiaa.

Sisäisen motivaation ensimmäinen kulmakivi on omaehtoisuus. Se tarkoittaa, että yksilö kokee olevansa vapaa päättämään tekemisistään.

Jos koodari haluaa viihtyä työssään, hänen kannattaakin hakeutua itseohjautuvan tiimiin. Itseohjautuvalla tiimillä on jokin järkevä tavoite, mutta täysi päätäntävalta käytännön työhön liittyvistä seikoista.

Tavoite voi olla esimerkiksi pankin verkkomaksusivun toteutus. Kukaan ulkopuolinen ei päätä, mitä kukakin täsmälleen tekee, vaan tiimi päättää jäsentensä vastuualueista ja huolehtii, että lopputulos on järkevin mahdollinen.

Itseohjautuvassa tiimissä koodari saattaa yhtä hyvin olla kirjoittamassa ohjelmakoodia kuin miettimässä parempia työtapoja tai sparraamassa asiakasta koko konseptin parantamiseksi.

Itseohjautuvan tiimin tavoite on saada projekti maaliin. Keinot – ja roolit – vaihtuvat joka kerta.

Toinen sisäisen motivaation tekijä on kyvykkyys, eli se, onko työ sopivan haastavaa ja tuntuuko se etenevän.

Ohjelmointityön konkreettisuus on hyvä asia. Mitä osaavampi tiimi on, sitä järkevämmiksi pieniksi kokonaisuuksiksi se pilkkoo työnsä.

Ja sitä enemmän se saa asioita valmiiksi.

“Normipäivänä” koodari aloittaa yhden asian aamulla, keskittyy vain siihen ilman jatkuvia häiriötekijöitä ja saa tehtävän valmiiksi joko parissa tunnissa tai viimeistään työpäivän lopuksi. Seinällä olevalle testauskoneen ruudulle syttyy vihreä valo merkiksi siitä, että duuni on hoidettu oikein.

Myyjä saattaa saada palautetta työstään kuukauden viiveellä ja liikkeenjohto vielä hitaammin. Koodari saa jatkuvasti konkreettista, positiivista palautetta siitä, että työ etenee. Se tuntuu kivalta.

Kolmas sisäisen motivaation kulmakivi on yhteisöllisyys. Ihminen kaipaa seuraa.

Koodari on siitä onnellisessa asemassa, että ympärillä on jatkuvasti tiimi, jonka kanssa puida Tempation Islandin viimeisimpiä käänteitä.

Mielikuva läpi yön koneen ääressä istuvasta nörtistä on oikea vain siltä osin, että ohjelmointityössä pääsee usein flow-tilaan. Työelämässä sooloilija ei pääse pitkälle, koska reaalimaailman ongelmat ovat ikävän monimutkaisia ja vaativat laajempaa osaamista ja ymmärrystä.

Yhteisöllisyys näkyy ohjelmoijan duunissa parhaiten siten, että vaikeita ongelmia setviessä tiimikavereiden kanssa ystävystyy oikeasti. Se tarkoittaa spontaaneja pyöräreissuja Porvooseen ja sitä, että tekee mieli jäädä työpaikalle notkumaan töiden loputtua.

Kun puitteet järjestetään oikein, koodarin arki voi olla luksusta.

Kirjoittaja on liiketoimintaa opiskellut entinen mediatyöläinen, joka koodaamisen lisäksi on kiinnostunut konseptoinnista ja käyttöliittymäsuunnittelusta.

Kuva: KellarW / CC

Never miss a post