Henkilökohtaiset haasteet paljastavat yrityskulttuurin ytimen

Olimme tapailleet puolisoni kanssa muutaman kuukauden ja juuri päättäneet alkaa kutsua sitä seurusteluksi, kun sain häneltä tekstiviestin: “Raskaustesti näyttää positiivista.” Shokin hälvettyä vastassa oli vaikeiden kysymysten viitoittama polku.

Mikä minun ja puolisoni suhde on ja miten se määritellään? Menetänkö kaiken autonomiani? Miten jaamme vastuun vanhemmuudesta? Onko meillä tämän jälkeen ylipäätään parisuhdetta?

Kysymyksiä pyöritellessä huomasin, että työelämä ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erilliset kokonaisuudet. Yksityiselämän mullistusten aiheuttamat tunteet eivät toki ole pysyviä, mutta niitä ei myöskään saa pois päältä työajan alkaessa.

Minun kohdallani tunteiden käsittelyä helpotti se, että uskalsin aikaisempien kokemuksien rohkaisemana kertoa vaikeasta tilanteesta lähimmille työkavereille. Heidän reaktionsa olivat empaattisia ja rauhoittavia. Tulin kuulluksi. Minua arvostettiin ja minulle tarjottiin tukea. Näin pystyin keskittymään hetkeksi siihen, mikä minulle oli kaikkein tärkeintä: parisuhteen rakentamiseen vanhemmuuden pohjalle. Energiaa ei tarvinnut käyttää siihen, että olisin näytellyt työyhteisön edessä ehjää silloin kun olin hetkellisesti rikki. Tilanne alkoi selvitä. Parisuhde pysyi kasassa ja lapsi syntyi rakastavaan perheeseen.

Tarinat modernista vanhemmuudesta auttavat uudistamaan normeja

Koska starttimme vanhemmuuteen rikkoi perinteitä jo ensimetreillä, meidän oli muissakin asioissa helpompi lähteä rakentamaan perheen arkea miettien sitä, mikä sopii juuri meille. Yksi ratkaisuistamme oli, että päätimme jakaa ansiosidonnaisen vanhempainvapaan puoliksi.

Jälkikäteen ymmärsin, kuinka iso vaikutus työyhteisöllä ja kulttuurilla oli tässäkin suhteessa. Päätös jäädä pidemmäksi aikaa kotiin oli helppo osittain siksi, että se on Reaktorilla miesten keskuudessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Minun ei tarvinnut uida vastavirtaan, ja sain päätökseeni tukea muiden kokemuksista.

Minulle viisi kuukautta koti-isänä oli elämäni paras kesä. Samaan aikaan se oli kipeän vaikeaa aikaa. Aloin ymmärtää puolisoani paremmin. Aloin vihata kaupassa käymistä. Aloin myös oppia itsestäni epämiellyttäviä asioita. Kirpaisevin niistä oli se, että huomasin pakenevani vanhemmuuden vastuuta. Huomasin, että väistin läsnäolon vaikeutta ja kotitöiden painostavuutta helpoimman selityksen taakse: olen mies, ei tämä ole minun roolini. Se pysäytti.

Kun kohtasin vastuun tuomat vaikeudet, työtovereiden vertaisverkko oli jälleen avuksi. Keskusteluissa ei kuitenkaan koskaan tarjoiltu valmiita vastauksia tai toimintaohjeita. Sukupuoliroolejakaan ei pidetty annettuina totuuksina. Näin en päässyt livahtamaan piiloon niiden taakse. Jouduin kohtaamaan ja käsittelemään myös valintojemme vaikeat puolet.

“Hienoa kuulla että miehet juttelee tollasista”

Tilastojen valossa vanhemmuus Suomessa on edelleen vahvasti sukupuolittunutta. Lainsäädäntö mahdollistaisi vapaiden jakamisen tasaisesti, mutta yli 97%:ssa tapauksista vanhemmille tarjolla olevan jaettavan vapaan käyttää äiti.

Haluan avata kokemuksiani julkisesti siksi, että uskon tällaisten tarinoiden kertomisen olevan konkreettinen teko vanhemmuuden tasa-arvon edistämiseksi. Olen sitä mieltä, että sekä isien ja äitien kannattaa kertoa kokemuksiaan siitä, miten vastuun jakaminen on heidän parisuhteessaan toiminut. Jokaisen vanhemman tilanne on enemmän tai vähemmän uniikki – siksi kokemukset ovat parhaimmillaan juuri tarinoina, eivät ohjeina. Muiden kokemuksiin on mahdollista vapaasti peilata omia ratkaisujaan.

Juttelin viime viikolla raitiovaunussa kollegan kanssa kanssa siitä, miten heidän arkensa esikoisen kanssa on sujunut. Hetken kuunneltuaan vierestä nousi vanhempi mies kommentoimaan: “Pakko sanoa, että on kyllä hienoa kuulla, että miehet juttelee nykyään tollasista asioista.”

Minusta voisimme jutella tällaisista asioista enemmänkin.